Ihan vielä en uskalla huokaista helpotuksesta, nuolaista ennen kuin tipahtaa, uskoa pahimman olevan ohi. Mutta se on fakta, että eilisillan jälkeen Lizzyn vointi ei ole mennyt ainakaan huonompaan suuntaan. Iso sydän!
Lähdin eilen alkuillasta vielä käymään kaupassa, ja kun tulin kotiin, sydämeni suli kun vastassa oli kolme karvaista kaveria. Lauantaista lähtien kun kotiin tullessa vain pojat ovat olleet vastaanottokomiteassa Lizzyn maatessa pedillään vaisusti häntäänsä heiluttaen. Samana iltana Lizzy toi lelun revitettäväksi...ja onnen kyyneleet valuivat toisen muristessa ja päristessä niin kovin hurjasti. Miten sitä olikaan ehtinyt parissa päivässä unohtaa, miltä normaali koiraperheen arki tuntuu? Tänään iltalenkillä se veti niin kovin päättäväisesti metsään, että sai tahtonsa läpi ja pääsi pienelle metsärallattelulle. Ja nyt se on haalinut itselleen kaksi puruluuta, joita puolustaa Bingleyn himoitsevan katseen alla.
Kyllä se edelleen liikkuessaan näyttää kipeältä. Muttei ihan jatkuvasti - ja koko ajan vähemmän.
Eläinlääkärikin vastasi eilen soittopyyntööni yhdeksältä illalla. Ihailtavaa sitoutumista, että soitti kuitenkin vielä päivän päätteeksi, vaikkei päivällä ollut ehtinyt. Kiitos Koira-kissaklinikka! Eläinlääkäri oli kuulemma luottanut siihen, että jos olisi ollut kova hätä, olisin kyllä pommittanut puheluilla. Oikeassa oli. ;) Oli ihanaa kertoa Lizzyn voinnin kohentumisesta, olimme kuitenkin samaa mieltä siitä, että mikäli vointi vähänkin menee huonommaksi, Lizzy ultrataan ja tutkitaan samantien uudelleen.
Sairastuminen tai muu yllättävä tapahtuma (traumaattinen kriisi) kai pysäyttää aina jollain tapaa. Mitään ei todellakaan voi pitää itsestäänselvyytenä, ei tervettä koiraa, normaalia arkea, harrastamista eikä varsinkaan jalostuskäyttöä. Nautitaan siis jokaisesta yhteisestä hetkestä koiriemme kanssa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti